keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Metsään meni

Rämmin tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Yleensä sen hoitaa mies, koska hänellä on paremmat hermot (ja kunto). Joskus vuoro silti lankeaa minullekin, sillä Daven on saatava metsäannoksensa joka päivä, eikä mies ole sentään ihan joka päivä käytettävissä.

Mies vaihtelee metsiä, mutta minä luotan lähimetsään. Se on sopivan kokoinen, ja sitä paitsi se on Daven oma. Se tuntee sen jokaista kalliota ja mätästä myöten, ja liikkuu siellä siis kuin kotonaan.

Mutta palataan takaisin päin, rämmin siis tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Andy kulki takanani kuin varjo, niin kuin se aina tekee, ja Remu juoksenteli sinne tänne, pysyen kuitenkin kutakuinkin näköpiirissäni.

Dave on eri maata. Kun sen hihnan irrottaa ja sille sanoo taikasanan "vapaa", se sinkoutuu maata kiertävälle radalle. Perävalotkaan eivät vilku, kun se on jo hävinnyt. Kun jatkan marssiani polkua pitkin, Davea ei näy eikä kuulu, kunnes se yhtäkkiä syöksähtää ohi täysin päinvastaisesta suunnasta, johon se äsken hävisi. Viuh vaan, ja taas hännänpää katoaa. Jos se syöksyy eteenpäin, se säntää kohta ohitseni takaa. Jos se häviää kuin tuhka tuuleen oikealle, se ilmestyy seuraavan kerran näköpiiriin vasemmalta. Jos se ei vähään aikaan sinkoudu ohitseni, jään yleensä paikoilleni seisomaan ja kuulostelemaan. Ensin ei kuulu mitään, sitten alkaa jostain kuulua vaimea rapina, ja lopulta punavalkoinen gasellkoikkeri loikkii jostain kuin feenix-lintu. Kun pahimmat patoutumat on purettu, se saattaa jopa pysähtyä hetkeksi syömään namin tai kaksi. Sitten on taas aika juosta, juosta, juosta...

Andy ei piittaa Daven retkeilystä tuon taivaallista, mutta Remu yrittää aina aluksi pysyä vauhdissa mukana. Melko pian sen kunto kuitenkin loppuu, ja se tyytyy pienempiin ympyröihin. Vasta sitten Remu huolestuu, jos alan kutsua Davea. Se katsoo minua syyttävästi: "No niin, nytkö sen sitten hukkasit?! Mitäs nyt tehdään?" Ja voi sitä riemua, kun Dave säntää luo. "Enhän minä nyt sitä mihinkään hukkaa", hymyilen Remulle, ja toivon onnistuvani huijaamaan sitä teeskennellen itsevarmaa.

Metsään meno tämän kolmikon kanssa nimittäin kysyy hermoja. Metsään menee kolme, mutta montako sieltä tulee pois? Pahimmissa painajaisissani vain kaksi, mutta se riski on pakko ottaa. Tuo koira ei elä ilman metsää ja sen tarjoamia riemuja. Sitä paitsi, kasvaahan sille ihan mieletön kunto ja kropanhallinta. Ja lisäksi se tarjoilee aina takuuvarmasti päivän parhaat naurut, olipa mieli metsään mennessä kuinka synkkä tahansa.

Kunto ei lopu, kieli vaan venyy matkan edetessä.
 

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mielensäpahoittaja muutti taloon

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menimme etuoven sijasta sisälle kodinhoitohuoneen ovesta ja jouduin pesulle. Otti niin koville, että piti mennä sängyn alle mököttämään. Sen koommin en muuten ole kodinhoitohuoneen ovesta tullut sisälle vapaaehtoisesti, enhän minä nyt sentään tyhmä ole.

Kyllä minä sitäkin ihmettelen, kun luulevat huijaavansa minua jollain nameilla. Minäpä olen niin fiksu, että kun namit otetaan esiin ja tyhmät cavalierit juoksevat keittiöön, minä hiivin vaivihkaa sängyn alle. Sieltä minua ei saa pois, ennen kuin olen varma, että talossa on taas turvallista muuallakin.

Yhtenä päivänä isäntä laittoi otsalampun päähän ja otti namit esiin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että niin tyhmänä minua piti. Tiirailin sängyn alta ja kuullostelin, mitä keittiössä tapahtuu. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, rohkaisin mieleni ja kurkin keittiöön, menin lopulta ihan peremmällekin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luottamustani sitten käytettiin törkeästi hyväksi ja jouduinkin kynsienleikkaukseen. Menin sitten takaisin sängyn alle mököttämään.Taisin nukahtaakin sinne, koska parin tunnin päästä en enää muistanut mistä olin mieleni pahoittanut ja tulin takaisin ihmisten ilmoille.

Epäluulo on toinen nimeni. Jos ounastelen jotain erikoista, on parempi katsoa kuin katua. Se on minun mottoni. Hyväuskoiset cavalierit ovat niin hölmöjä, etteivät ymmärrä varoa. Ne menevät kiltisti kuin lampaat pesulle, kynsienleikkuuseen, turkinhoitoon ja varmaan ihan minne vaan. Ovat vielä iloisia, kun saavat namin palkaksi. Minä poika hiippailen takavasemmalle, kun on aika olla epäluuloinen. Viime aikoina niin on käynyt aika usein, kumma kyllä.

Semmoista tämä elämä nyt on, aika rankkaa siis. Ihmiset kuiskuttelevat, että sillä on nyt SE IKÄ. En tiedä mistä ne puhuvat, kun en ole ennen ollut tämänikäinen. Mutta unohdan kyllä epäluuloni, kun emäntä rapsuttaa minua leuan ja mahan alta... Osaavat siis onneksi olla välillä ihan mukaviakin. Syliin en silti mene, siellä ovat aina cavalierit, nuo läheisriippuvaiset.

t. Epäluuloinen Mielensäpahoittaja alias Dave, 8 kk

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Avo-luokkalaiset

Tavoite täyttyi, nousimme kolmansissa rally-tokokisoissamme heittämällä avoimeen luokkaan. Andy ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta toimi kuitenkin. Yhdessä kohdassa se alkoi haukkua, josta tuli kolmen pisteen vähennys. Saksalaisessa täyskäännöksessä Andy teki taas saman virheen kuin viime kisoissa, se lähti kiertämään ratakylttiä. Tämä uusittiin, mutta pistemenetyksiä tuli paitsi uusinnasta, myös hallinnan menettämisestä. Kaiken kaikkiaan pisteitä tuli kuitenkin 88, joten SM-kisoissa starttaamme avoimessa luokassa - hyvästi hihna! :) Arvostelulapussa tuomari kehui vielä erikseen iloista työskentelyä, tähän tähtäämme aina.

Ensi viikonloppuna olisi vielä yksi tokokoe. Yhtään ei huvita mennä taas tallille esittelemään Andy haistelee -showta, mutta ehkä mennään kuitenkin kokeilemaan. Andy on ollut koko viikon melkoisen jumissa, joten kuntokin ratkaisee. Katriina kävi hieromassa Andyn eilen, ja selkälihakset olivat jumissa. Mitään pahempaa ei kuitenkaan onneksi löytynyt. Ehkä syksyn koleat ilmat alkavat vaikuttaa jo ikämiehen kroppaan.

Blogia on muuten käyty lukemassa kahdeksan kuukauden aikana yli 10 000 kertaa! Vau!

 

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ei aina mene putkeen - pentuagilityä

Kukaan ei varmaan jaksa katsoa näin pitkää videota pennun agilityalkeista, mutta ehkä muutaman vuoden päästä on hauska katsoa, mistä lähdettiin liikkeelle. Aina ei mene putkeen - kirjaimellisesti - mutta liikuttavan innokas Dave kuitenkin on.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kiertämiset, pujottelut, spiraalit

Talvikausi TamSKin rally-tokon valmennusryhmässä on alkanut. Kahden tunnin treeniaika tuntui ajatuksena hirvittävän pitkälle, mutta loppujen lopuksi aika tuntuu kuluvan nopeasti. Aluksi on tekniikkaosuus, jossa käydään tiettyjä liikkeitä molemmilta puolilta normaalivauhdilla, juosten ja hitaasti. Lopuksi on ehditty tehdä vielä ratatreeni.

Ensimmäisellä kerralla aiheena olivat koiran kiertämiset. Niissä ei ole suurempaa ongelmaa, mitä nyt emme ole harjoitelleet niitä oikealta ollenkaan... Tähän asti ajatukseni on ollut, että etenemme asian kerrallaan, ja voittaja- ja mestariluokan liikkeitä mietitään vasta, kun avoimen loppu häämöttää.

Valkkuryhmässä olemme kuitenkin se aloittelevin pari (suomeksi siis huonoin, mutta kuten Päivi niin kivasti sanoi, me siis opimme eniten...). Mestari- ja voittajaluokkalaisten seassa meidän on vähän harpottava eteenpäin, joten oikealla seuraamiset ovat nyt ohjelmistossa ja sillä siisti.

Eilen illalla ohjelmassa olivat pujottelut ja spiraalit, ja herran jestas että ne voivat olla vaikeita oikealta puolelta!!! Lisätään tähän vielä hidas vauhti, ja homma on toivoton. Lopulta otin vanhan kunnon imutustaktiikan käyttöön, ja johan Andy tuli nätisti jopa spiraalin vasemmalle, oikealla puolella - tämä on ehdottomasti se vaikein rasti. Juosten oikea puoli on näköjään meille helpompi, mutta heti kun kontakti tippuu, koira kiertää selän takana vasemmalle...

Ensimmäisellä kerralla Andyn haukkuminen pysyi hyvin aisoissa. Sain sen väliajoiksi häkkiin, jossa se osaa rauhoittua kivasti. Eilen häkit oli jo varattu, joten jouduin kiinnittämään Andyn tolppaan. Rauhoittumisesta ei tietoakaan, ja loppuratakin meni aika lailla haukkuessa ja ylikierroksilla. Tässä meille työsarkaa.

Seuraavat rally-tokokisat ovat lauantaina, ja toivottavasti olemme sen jälkeen avoimessa luokassa. Sen jälkeen seuraavat rally-tokokisat ovat SM-kisat, joissa kisaamme Andyn kanssa TamSKin 1-joukkueessa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Rakkaudesta agilityyn

Reilun kuuden vuoden matka agilityn parissa ei ehkä ole kovin pitkä. Agility oli ensimmäinen harrastuslajimme koiran kanssa, ja tuttavuus syntyi sattumalta. Olisipa kiva puuhailla koiran kanssa jotain yhdessä, oli se ajatus, joka vei minut aikanaan hallintakokeeseen Andyn kanssa. Ajatuksena oli puhtaasti harrastaa, ei kilpailla, mutta ikävä kyllä alkeiskurssi paljasti omat fyysiset rajoitukseni lajin parissa jopa harrastusmielessä.

Alkeiskurssin jälkeen en ole agilityradalla käynyt, mutta sydämeni laji vei. Kisaradan reunalta olen seurannut ensin Andyn taivalta mediluokan aloittelijasta aina minikolmosiin asti. Andy ei ole koskaan tainnut olla missään erikoiskoulutuksissa. Se on oppinut esteet ja etenemisensä puhtaasti TamSKin kouluttajien opeilla, ja sen kanssa on tehty kaikki virheet, mitä nyt agilityssä ja koiran kanssa vaan voi tehdä. Siihen nähden FI AVA -titteli on saavutus, jolle nostan hattua.

Remun aloittaessa agilityn ideana oli alusta asti kisaaminen, ja ohjaajakin yritti miettiä miten välttää pahimmat karikot ja sudenkuopat. Remu etenikin kisaurallaan huomattavasti jouhevammin kuin Andy, ja sen kanssa on opiskeltu agilityä niin TamSKin valmennusryhmässä kuin silloin tällöin Suomen huippuvalmentajien yksityisopissa. Remun FI AVA -titteli tulikin melkein puolta nopeammin kuin Andyllä, siihen tarvittiin kisastartteja yhteensä 87 (Andy valioitui vasta Remun jälkeen, 159:ssä kisastartissa).

Puhutteko te mistään muusta kuin agilitystä, kysyvät lapset joskus meiltä ihmeissään. Tänä kesänä ja syksynä puheenaiheet ovat erityisesti keskittyneet tähän rakkaaseen lajiin, sillä Dave ottaa ensiaskeleitaan lajin parissa. Olen saanut iltaisin kuunnella silmät loistaen kerrottuja tunninkin esityksiä huippuvalmentajan opetuksista. Oleellista ei olekaan viedä koiraa esteeltä esteelle, vaan oma sijoittuminen radalla, koiran lukeminen, yhteistyö... Kaikkea en edes ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti.

Uusi huikea matka on alkamassa, ja saan seurata sitä aitiopaikalta. Tänä syksynä olen ymmärtänyt, että omat koiraharrastukseni tokon ja rally-tokon parissa ovat vain kompensaatiota sille, mitä olen agilityssä menettänyt. Rally-tokossa pääsen ehkä lähimmäksi agilityn tunnelmaa, kun pääsen radalle yhdessä koiran kanssa.  Unissani ohjaan silti yhä agilityä ja pääsen maaliin ilman että akillesjänteeni katkeaa, selkä tai lonkka irtisanoo sopimuksensa heti kolmannen esteen jälkeen tai syön kolmiolääkkeitä pari seuraavaa päivää. Sitä juoksemisen riemua, sitä ihmisen ja koiran yhteistyön intoa!

Seuraan sivusta ja ihmettelen. Agilityä hienompaa lajia ei vielä ole keksitty.