tiistai 19. marraskuuta 2013

Kuinka koikkeri kesytetään?

Pieniä askelia, suuria voittoja.

Alussa Dave ei tullut syliin. Se katseli kauempaa, kun cavalierit kiehnäsivät kyljessä. Jossain vaiheessa se hyppäsi sohvalle ja istuutui eteeni tarkastelemaan minua, mutta poistui, jos kosketin sitä. Sitten se huomasi, että oikeastaan rinnasta rapsuttelu tuntuu hyvältä, joten se saattoi istuskella tovin edessäni ja nauttia rapsutuksista. Kun se kerran nukahti sohvalle viereeni, en uskaltanut hengittääkään, etten vaan karkottaisi sitä matkoihinsa.

Tästä on tultu pitkä matka. ♥
Kun cavalierit tulivat päiväunille sänkyyn, Dave totesi tilanteen makuuhuoneen ovelta ja kipaisi olohuoneen sohvalle nukkumaan. Kerran nostin sen viereeni sänkyyn ja sanoin, että tässä saa nukkua päivällä, päiväpeiton päällä. Se jäi tuijottamaan minua kun nukahdin, kuono käteni päällä. Herätessäni tunnin kuluttua cavalierit olivat tiessään, mutta Dave tuijotti minua edelleen liikahtamatta. En usko, että se oli nukkunut silmänräpäystäkään. Seuraavalla kerralla se kipaisi taas olohuoneen sohvalle nukkumaan, yksin.

Dave oli tasan yhdeksän kuukautta vanha, kun eräänä sateisena, pimeänä syyspäivänä sanoin ääneen, että mennään pojat vähäksi aikaa nukkumaan. Cavalierit jäivät toiseksi, kun Dave hyppäsi sänkyyn ja asettui tyynylle tyytyväisenä. Ja kun heräsin, kaikki kolme tuhisivat lähelläni edelleen.

Mission accomplished - koikkeri kesytetty?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Junnutouhuja

Tänään pamahti Daven mittariin tasan 9 kuukautta. Päivä oli muutenkin hyvä: aamun omatoimiagilityssä ohjaajalle kuulemma tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että tästähän tulee agilitykoira! Päivällä Dave pääsi hakutreeneihin, ja pätevästi se haki etsittävät nenällään. Viiden harjoituskerran jälkeen toiminta oli suorastaan hämmästyttävän keskittynyttä ja taitavaa.

Tässä sisarukset Ego, Aia ja Dave hakutreenien jälkeen. Pentuaika takana, junnu- ja murkkuikä edessä.


 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pohjalla

Eilinen oli koiraharrastuksemme aallonpohja. Jos on saatu käydä aallonharjalla, nyt on otettu myös pohjakosketus.

Päivä alkoi rally-tokon SM-kisoilla, joihin osallistuin Andyn kanssa TamSKin toisessa joukkueessa. Andyä ei taas saanut rauhoittumaan millään, se haukkui ja riekkui, vaikka olimme paikalla pari tuntia ennen omaa suoritusvuoroa. Hirveän yllättynyt en siis ollut, kun Andy radallakin vielä haukkui ja haisteli ja oli hajamielinen. Suoritimme silti radan kohtuullisesti, ilman suurempia virheitä. Rata oli myös melko helppo, siellä ei ollut meille vaikeaa hidasta etenemistä eikä esimerkiksi hyppyä. Meidän kohtaloksemme koituivat käännökset vasemmalle. Tuomarin mukaan takapään käyttöä ei käännöksissä näkynyt lainkaan. Ilmeisesti sitä ei näkynyt kovin monella muullakaan, sillä yhteensä 17 avoimen luokan koiraa sai hylätyn tuloksen.


Seurakavereiden mielestä Andyn tulos olisi normaalisti ollut hyväksytty, mutta nyt ei. Jostain löytyy suorituksemme myös videolta, joten jää nähtäväksi, olenko itse samaa mieltä...Vähän lohtua saimme siitä, että hylättyjä oli niin paljon, meidänkin joukkueestamme kaikkiaan kolme (tämä on kai sitä kollektiivista epäonnistumista).  Jyvät erottuivat akanoista. ne kaksi joukkueemme hyväksyttyä suoritusta olivat upeita, toisella heltisi jopa mestariluokan voitto! Kumpikaan TamSKin joukkueista ei saanut tulosta, mutta yksilöSM-kulta tuli silti TamSKille. Heidi ja Nekku suorittivat finaaliradan upeasti!

TamSKin rallaajat.

Andyn kanssa harrastamisessa alkaa turhauttaa se, että se toimii harjoituksissa paremmin kuin kisatilanteissa, joissa se stressaa ihan liikaa. Varsinkin hallikokeet ovat sille vaikeita, eikä asiaa auta yhtään se, että suurin osa halleista on sen mielestä agilityhalleja. Eilisen jälkeen tekisi jopa mieli heittää pyyhe kehään. Kun koira ei toimi, se ei toimi, vaikka seisoisin päälläni. En osaa kouluttaa sitä toimivaksi, en kerta kaikkiaan saa sitä näyttämään osaamistaan kisoissa. Olemme ikuisia alokasluokkalaisia, lajissa kuin lajissa...

Päivä synkkeni entisestään iltapäivästä, kun kuulin Remun terveystarkastuksen tulokset. Sydänkuuntelussa kuului ensimmäistä kertaa selvä sivuääni, joka arvoitiin luokaksi 3/6. Remulla on ikää 5 vuotta ja 9 kuukautta, ja sen parhaiden vuosien pitäisi olla vielä edessä päin. En tiedä miksi järkytyin tuloksesta niin kovasti, eihän cavalierien sydänongelmien pitäisi olla kenellekään yllätys. Silti se riipaisi, ja syvältä. Remu on edistynyt agilityssä tänä syksynä uusien valmennuskuvioiden myötä, mutta nyt tulevaisuus on yhtäkkiä täysin epävarma.

Toisaalta sivuääni oli myös hyvä herätys. Harrastuksista ja menestyksestä viis, kunhan saisimme pitää nämä karvakuonot luonamme vielä pitkään! Onneksi Remu on hyvässä kunnossa ja muuten kaikin puolin terve. Pohjalta on kai vain yksi suunta, ylöspäin?